viimeisimmät
Suomen nykymuotoisen perusterveydenhuollon rakentaminen alkoi 50 vuotta sitten, kun Kansanterveyslaki tuli voimaan 1.4.1972. Kansanterveyslain avulla piti ratkaista terveydenhuollon kolme keskeistä rakenneongelmaa.
Sairaalalaitos oli laajentunut nopeasti, mutta samalla vienyt julkisesta rahoituksesta ja henkilöstöstä liian suuren osan. Nyt oli avohoidon terveyskeskusten kehittämisen aika.
Avohoitoa oli yritetty rakentaa tarjoamalla yksityispalvelujen käytön kynnysten alentamiseksi sairausvakuutuskorvauksia, mutta nämä mahdollisuudet jakautuivat kovin epätasa-arvoisesti, parempituloisia kaupunkilaisia suosien.
Kolmas ongelma oli aikuisväestöön kohdistuvan ehkäisevän toiminnan heikkous. Äitiys- ja lastenneuvolatoiminnalla lapsikuolleisuus oli saatu Euroopan alimmalle tasolle, mutta ”Euroopan terveimmistä lapsista tuli Euroopan sairaimpia aikuisia” sydän- ja verisuonitautien, liikenne- ja työtapaturmien ja mielenterveysongelmien Suomessa.
Kansanterveyslain ratkaisumalli oli rakentaa perussairaanhoidosta ja kansansairauksien ehkäisystä vastaavat julkiset terveyskeskukset vastaanottopalveluineen. Rahoitus tuli aina 70 %:in asti valtiolta, mutta toteuttamisvastuu annettiin kunnille, jotta olisi mahdollista luoda läheinen yhteistyö kunnallisen sosiaalihuollon kanssa. Suunnaksi otettiin käyttäjälle ilmaiset lääkäripalvelut.
Paljon on 50 vuodessa saatu aikaan. Tupakointi on vähentynyt, ravitsemus on parantunut, liikenne- ja työtapaturmat vähentyneet, hoivapalvelut kehittyneet. Edelleen lapsemme ovat Euroopan terveimpiä ja nyt elämme yhtä pitkään kuin läntisessä Euroopan keskimäärin.
Mutta on suorastaan hätkähdyttävää, että sote-uudistusta toimeenpanevat hyvinvointialueet ovat kovin tuttujen tehtävien edessä. Edelleen investointien, rahoituksen ja henkilöstölisäysten rakenteessa on ollut perusterveydenhuollon jääminen sairaaloiden varjoon. Edelleen on tavoitteeksi nostettu painopisteen asettaminen sairauksien ehkäisyn parantamiseen ja palvelujen käyttömahdollisuuksien suuren eriarvoisuuden vähentämiseen. Edelleen yhteistyö eli ”integraatio” terveydenhuollon ja sosiaalihuollon välillä on keskeinen haaste.
Se, että haasteet ovat samankaltaiset kuin 50 vuotta sitten, muistuttaa siitä, että rakenneongelmilla on tapana uusiutua, jos niihin ei riittävällä poliittisella tahdolla puututa.
Onko nyt poliittista tahtoa asettaa julkisia lähipalveluja turvaavat sote-keskukset budjettien, henkilöstökehityksen ja johtamisen ykkösasiaksi? Silloin jonottamaton omalääkäri- ja omahoitajatoiminta, matalan kynnykset mielenterveys- ja päihdepalvelut, lasten ja aikuisten sosiaalityö ja ikääntyneiden hyvä hoiva saadaan kuntoon.
Onko nyt ymmärrystä torjua palvelujärjestelmän pirstominen jakamalla se palvelusetelein ylläpidetyiksi ja ensisijaistetuiksi palvelumarkkinoiksi?
Onko nyt sitoumusta ja moraalia asettaa eriarvoisuuden vähentäminen käytännön ratkaisujen lähtökohdaksi myös ja erityisesti silloin, kun on tehtävä valintoja hyvinvointialueen talouden tasapainottamiseksi.
Juhani Lehto
emeritus professori, joka aloitti 1.4.1972 Hyvinkään terveyslautakunnan varapuheenjohtajana ja nyt on aloittanut Kanta-Hämeen hyvinvointialueen hallituksen jäsenenä (vas).